Ensimmäiseksi huomaan muutoksen siitä, että joudun
nieleskelemään korviani auki; kone on siis selvästikin aloittanut
laskeutumisen. Sitten koneen ikkunasta näkyy pieni mutta korkea luoto, sitten
toinen ja kolmaskin, vihdoin kaukana edessä häämöttää ihan oikea saari. Mua
jännittää. Ei suinkaan laskeutuminen itsessään, vaan paikka mihin olemme
laskeutumassa, eli Galapagossaaret.
Ensimmäinen kosketukseni noihin vulkaanisiin kivikasoihin ja
niiden huikeaan eläimistöön tapahtui joskus 60-luvun loppupuolella, kun
edesmennyt äitini toi joltain kongressimatkaltaan Lontoosta mulle tuliaisiksi
pienen nipun National Geographic –lehtiä. Yhdessä niistä oli laaja, monen
aukeaman kuvareportaasi Galapagossaarista ja tuohon artikkeliin jäin koukkuun.
Ennen noihin lehtiin kajoamista en osannut varmaan sanaakaan englantia; lukeminenkin
taisi olla aika vastaopittu taito. Mutsi suomensi mulle kuvatekstit, mutta
leipätekstin kohdalla hän vain ystävällisesti lupasi sanakirjansa mun vapaaseen
käyttöön! Oli kyllä varsinainen urosmehiläisen teko sen ikäiseltä pikkukundilta
– ilman minkäänlaista kielitaitoa – lukea ja ymmärtää tuo useamman sivun
artikkeli! Ei ollut mutsi aivan tyhmä; poika oppi ihan kelpo englannin sangen
varhaisessa vaiheessa ja tuo tapahtuma oli kaiken alku, kiitos äiti.
Isabela Island
Paljon on noiden tapahtumien jälkeen vettä virrannut
Vantaassa ja sittemmin myös Päijännetunnelissa, mutta Galapagossaaret eivät ole
haihtuneet mielestäni. Saarten sijainti jokseenkin kaukana Suomesta ja
oikeastaan kaikesta muustakin on vain rajoittanut matkustamista sinne, mutta
nyt istuin lenskarissa joka värkkäsi lähestymistä Baltralle, missä sijaitsee
Galapagossaarten lentokenttä. Eli ei ihme jos hieman jänskätti. Edessä oli
viikon risteily Galapagosin läntisillä ja pohjoisilla vesillä m/c Cormorant
–nimisellä kuudentoista matkustajan katamaraanilla.
(http://www.cormorant-cruise.com)
Saapuminen Galapagosille ei ole ihan yhtä yksinkertaista
kuin vaikkapa Tukholmaan, vaan sekä ennen että jälkeen lennon on täytettävä
useampikin lomake, joissa kysellään mitä oudompia asioita, kuten milloin
matkustaja viimeksi on ollut kosketuksissa koirien kanssa tai mahtaako mukana
olla retkeilyvarusteita kuten kenkiä! Ensimmäinen asia koneesta laskeutumisen
jälkeen on jalassa olevien kenkien pohjien desinfiointi, jolla halutaan estää
vieraslajien pääsy saarten herkkään ekosysteemiin. Lisäksi Baltran kentällä
käytetään kättä sadan dollarin edestä lompakolla, luonnonpuiston pääsymaksu.
Galapagosilla ei nimittäin oikein voi käydä vierailematta luonnonpuistossa,
sillä peräti 97% saarten pinta-alasta suojelualuetta, mihin edes paikalliset
eivät pääse ilman laillistettua opasta.
Leguaani
Meidän laillistettu oppaamme Paulina odotteli meitä suuren
”Cormorant” –kyltin kanssa heti muodollisuuksien jälkeen valmiina keräämään katraansa.
Paulinan ympärille kerääntyi pian koko kuusitoistapäinen laumamme; nuorehko
pariskunta Singaporesta, hieman varttuneempi pariskunta Lontoosta,
keski-ikäinen pariskunta kolmen teini-ikäisen kundin kanssa Liverpoolista,
viisihenkinen australialaisperhe aikuisten lastensa kanssa ja me. Porukka
vaikutti fiksulta ja asialliselta, kaikki osasivat esitellä itsensä heti
ensitapaamisella ja juttu lähti luistamaan saman tien; kyllä näiden kanssa
luulisi pärjäävän viikon pienessä laivassa.
Venematka Baltralta Galapagosin hallinnolliselle pääsaarelle
Santa Cruzille otti vain pari minuuttia, minkä jälkeen lähdimme bussilla kohti
pääkaupunki Puerto Ayorassa odottavaa laivaamme. Matkalla pysähdyimme
ihmettelemään Los Gemelos –nimistä kaksoiskraateria. Kraaterit ovat halkaisijaltaan
muutaman sata metriä ja ehkä sata metriä syviä. Luulin niiden olevan vanhoja
tulivuoren purkautumisaukkoja, mutta Paulina kertoi ihan jotain muuta. Kaikki
Galapagosin saarethan ovat tulivuoren huippuja, jotkut aktiivisia ja toiset
sammuneita, mutta kaikki kuitenkin pelkää laavaa. Sisältä saaret ovat kuin
sveitsinjuustoa, täynnä onkaloita, reikiä ja laavatunneleita. Los Gemelosin
kraaterit ovat syntyneet muutama tuhat vuotta sitten tällaisen laavatunnelin
”katon” romahtaessa kuin suomalainen ratsastusmaneesi konsanaan. Tällaisia
kuoppia ja kraatereita Galapagosilla on lukemattomia, Los Gemelos niistä
suurin.
Valmiiksi punainen mutta ei syötävä
Myöhään iltapäivällä saavuimme Puerto Ayoran satamaan ja
siirryimme Cormorantille, missä ensimmäisen päivän ohjelmaan ei juuri muuta
ehtinyt kuulumaan kuin majoittuminen, alkubriefing ja illallinen. Paatilla on
kahdeksan kahden hengen hyttiä, joissa kaikissa on oma pieni parveke ja tilaa
jopa yllättävän paljon, meidänkin hytissä oli parivuoteen lisäksi pieni
kirjoituspöytä ja lyhyt sohvanpätkä. Kylppäri oli isompi kuin ruåtsinlaivalla,
kyllä täällä viikon yöt nukkuisi mukavasti. Risteilyn aikataulu on laadittu
mielestäni aika fiksusti niin, että siirtymät paikasta toiseen tapahtuivat aina
öisin, niin että joka aamu heräsimme uudessa paikassa ja päivät saatoimme
käyttää kokonaan näihin paikkoihin tutustumiseen. Vain kahtena päivänä ajoimme
lounaan jälkeen lyhyen siirtymän päiväsaikaan. Alkubriefingissä käytiin
esittelyjen jälkeen läpi risteilyn turvallisuusseikat ja tulevan viikon
ohjelma, joka runsaudessaan vaikutti sekavalta; esityksen jälkeen päässä pyöri
lukemattomia uusia paikannimiä ja outoja eläinlajeja, onneksi kaiken matskun
sai myös paperilla, joihin rauhassa tutustuminen selkeytti ajatuksia kummasti.
Illallista syödessä laskeskelimme Naisen kanssa että mikäli risteilyn ruokailut
tulevat olemaan samanlaisia kuin tämä illallinen ja snorklaaminen tulee olemaan
viikon ainoa liikuntamuoto, voimme molemmat varautua kolmeen-neljään
lisäkiloon! Illallinen oli sekä laadussa, määrässä että monipuolisuudessaan
mykistävä. (Kaksi niitä kiloja sitten tuli. L) Olin varmaan juuri nukahtanut puoliltaöin, kun unen
läpi kuulin ankkuriketjun kolisevan ja tunsin laivan keinumisen muuttavan
luonnettaan: olimme liikkeellä ja kohti monivuotista haavettani, tuntui hyvältä.
m/c Cormorant
Meidän lauantaista lauantaihin kestänyt risteilymme vei
meidät läntisiin ja pohjoisiin Galapagossaariin, viikon reissu ei
valitettavasti riitä koko saaristoon tutustumiseen edes pintapuolisesti, siihen
tarvittaisiin toinenkin viikko. No, onpahan hyvä syy poiketa tuolla toistekin.
Meidän reittimme kulki suunnilleen seuraavaa reittiä: Baltra - Santa Cruz –
Isabela – Fernandina – uudestaan Isabela – päiväntasaajan ylitys – Santiago
Island – Genovesa – North Seymour – Baltra. Vaikka Santa Cruz on Galapagosin
pääsaari ja hallinnollinen keskus, on viidestä tulivuoresta muodostuva Isabela
ylivoimaisesti suurin saari, halliten näkymiä lähes joka paikasta. Risteilyn
toisena päivänä teimme parin tunnin patikoinnin Sierra Negraan, yhdelle
viidestä Isabelan huipusta. Tuolla reissulla tuli taas esiin tämä
luontomatkailun kurjuus ja riskit; näkymät huipulta olisi varmasti olleet
kerrassaan komeat, mutta juuri tänään huipulle oli parkkeerannut paksu pilvi,
joka blokkasi näkymän jopa kraaterin toiselle puolen, puhumattakaan laajemmista
maisemista!
Noin 100-vuotias!
Iltapäivällä kävimme tutstumassa kilpikonnien
”kasvatuslaitokseen”. Galapagosilla elää ties kuinka monta eri kilpikonnalajia,
joista jotkut ovat kriittisen lähellä sukupuuttoa (Kuuluisa ”Lonesome George”,
oman lajinsa viimeinen menehtyi juuri muutama kuukausi sitten, en
valitettavasti ehtinyt näkemään.), tässä kasvatuslaitoksessa pyritään
huolehtimaan lajien säilymisestä kasvattamalla harvinaisimpien lajien poikasia
siihen asti että niillä on edes kohtuulliset mahdollisuudet selvitä luonnossa
hengissä. Se, onko tuolla tavalla elossa pidetty kanta enää luonnonvarainen ja
kuuluuko ihmisen ylipäätään ”ronkkia” luonnon omaa kiertokulkua tuolla tavalla,
on taas sitten ihan oma oopperansa, enkä tässä nyt ajatellut ottaa siihen sen
enempää kantaa. Paikka oli mielenkiintoinen ja uskottavahan se oli, että
kyseessä oli useampi (geneettisesti) eri laji, vaikka rehellisesti sanottuna
mun silmissä ne kaikki kilpikonnat näyttivät täsmälleen samoilta! Loput
iltapäivästä hortoilimme Puerto Villamil’ssa, joka on Isabelan suurin (ja
ainoa) kaupunki. Ecuadorin omituinen lainsäädäntö teki kylästä oudon hiljaisen
sunnuntai-iltapäivänä, paikka oli kuin neutronipommin jäljiltä, ei ihmisiä
missään. Ecuadorissa nimittäin on jo muutaman vuoden ollut voimassa asetus,
joka kieltää alkoholin julkisen anniskelun sunnuntaisin, joten tällainen
rantakohde lukuisine baareineen vaikutti hassun kuolleelta. Onneksi
aallonmurtajan kärjestä löytyi yksi rähjäinen kuppila, jonka omistaja ei
suhtautunut lakiin kovinkaan pilkuntarkasti, joten saimme huuhdeltua päivän
pölyt kurkustamme kylmällä oluella. Muualla lakia tunnuttiin kunnioittavan aika
hyvin, jopa pääkaupunki Quitossa, JW Marriot –hotellissa jouduimme sunnuntain
illallisella huuhtomaan pihvin alas vedellä punkun sijasta! Huonepalvelusta
olisi kuulemma saanut viiniä, mutta tietysti vain huoneessa nautittavaksi…
Ei vaan jaksa...
Maanantaina heräsimme Isabelan länsirannalla, Moreno
Pointissa. Rantauduimme kumiveneillä keskelle juuri sitä Galapagosin luontoa,
jonka olen tässä vuosien mittaan niin monesti kuvittellut: rannalla loikoilivat
sulassa sovussa niin merileijonat kuin merileguaanitkin, seassa tepasteli
erittäin harvinaisia Galapagosin pingviinejä ja lentokyvyttömiä cormoranteja, kaiken
yllä liiteli fregattilintuja kaulan punaiset soidinpussit pulleina… Näky oli
niin mykistävä että mulla meni varmaan ainakin ensimmäinen tunti pelkästään
kivellä istumiseen ja ihmettelemiseen.
Gimme high five!
Ennen lounasta ohjelmassa oli reissun ensimmäinen snorklaus.
Vesi ei ollut niin kristallinkirkasta kuin jossain Thaimaassa tai Kreikan
saaristossa, mutta kyllä täälläkin näkyvyyttä useampi kymmenen metriä on.
Reilun tunnin snorklaus alkoi heti ikimuistoisesti kun sellainen ehkä
puolitoista metrinen hai (white tip reef shark, en osaa suomentaa) ui suoraan
allani! Luulin otuksen katoavan kaukaisuuteen, kun se yllättäen kääntyikin
ympäri ja nousi pohjasta mun kanssa lähes samaan syvyyteen ja tuli ilmeisesti
tarkastamaan mahdollisen syömäkelpoisuuteni. Otus ui täyden kierroksen
ympärilläni, lähimmillään ehkä metrin päässä ja todettuaan mut
syömäkelvottomaksi, lipui kohti parempia saalistusvesiä, wow! Olin niin
täpinöissäni, että muistin ranteessani roikkuvan uutukaisen vesitiiviin
kamerankin vasta hain kadottua näköpiiristä. Hertta hakkasi sen verran kovilla
kierroksilla että katsoin viisaimmaksi pitää pienen hengähdystauon pinnalla
ennen uusia seikkailuja! Myöhemmin samalla snorklauksella pääsin ihastelemaan
merikilpikonnan ruokailua lähietäisyydeltä ja nyt muistin jo kameranikin.
Uimakaveri
Flamingo
Tiistaina heräsimme saarista nuorimman, Fernandinan
rannassa. Fernandina on geologisesti ajateltuna vielä aivan imeväinen, iältään
ainoastaan muutama miljoona vuotta. Saari eli tulivuori on edelleen aktiivinen,
sijaitseehan se Galapagosin hotspotissa, eli pisteessä mistä kaikki muutkin
Galapagosin saaret ovat saaneet alkunsa. Viimeksi Fernandina on purkautunut
huhtikuussa 2009, ja huolimatta kiihkeistä toiveistani viettää edelleen
hiljaiseloa. Rantautumispaikkamme Mangle Point on kilometrien laajuinen,
pikimusta laavakenttä, joka syö kengistä pohjat muutamassa tunnissa.
Fernendinan laava on nimittäin lähes pelkästään vulkaanista lasia; jos kahta
laavanpalaa koputtaa yhteen on ääni suunnilleen sama kun hölskyttäisi
kaljakoria! Tuohon kun lisätään laavakiven erittäin terävät muodot, ei tuolla
tosiaankaan tee mieli kompastua! Luulisi että tuollaisella laavakentällä ei
juuri elämää esiinny, mutta kyllä siellä muutama hämmästyttävän sitkeä kaktus
sinnitteli, tarjoten varjoisan levähdyspaikan laavaliskoille. Se, millä nämä
laavaliskot elävät moisessa paikassa, ei selvinnyt mulle.
Pelikaani
Iltapäivällä ylitimme salmen takaisin Isabelan puolelle,
missä ohjelmassa oli jälleen snorklausta ja lintuja. Lyhyellä matkalla salmen
yli bongasimme kaksi humpback whale’a (ryhävalas?) vajaan sadan metrin päässä
laivastamme. Mielestäni niiden keskinäinen kisailu ja kirmailu näytti kovasti
pariutumisrituaalilta, mutta Paulina väitti sekä paikan että ajankohdan olevan
totaalisen väärä valaiden pariutumiselle. Ehkäpä kyseessä sitten oli vaan
hieman leikkisämmät yksilöt, tiedä häntä.
Keskiviikkona piipahdimme uudemman kerran Fernandinalla,
tällä kertaa Espinosa Point’ssa, missä täysin sulassa sovussa pesii sekä
valtava merileguaani yhdyskunta että sadat lentokyvyttömät cormorantit. Etenkin
merileguaaneja oli niin paljon, että ihan oikeasti piti keskittyä ettei olisi
astunut niiden päälle. Kuten kaikki muutkin Galapagosin eläimet, ovat myös
merileguaanit täydellisen välinpitämättömiä ihmisistä eivätkä väistä ennen kun
niiden päälle astuu. Kulkeminen tuolla oli siis jopa hieman hankalaa kun koko
ajan piti yrittää huolehtia luonnonpuiston kolmen metrin varoetäisyydestä
eläimiin, välillä se oli vaan mahdotonta. Kohtuullisen hurjasta ulkonäöstään
huolimatta merileguaani on ihmiselle täysin vaaraton kaveri, jonka menu
muodostuu merenpohjan levästä yms. Saattaapa hyvinkin olla rumin koskaan
näkemäni otus.
Merileguaani
Keskiviikon ja torstain välisenä yönä siirryimme Isabelan
pohjoiskärjen ympäri Santiagolle, risteilyn pisin siirtymä ja kovin
merenkäynti, sillä Isabelan pohjoispuolella ei ole yhtään merenkäynniltä
suojaavaa saarta muutamaan tuhanteen kilometriin! Tuolle siirtymälle sattuu
myös reissun ensimmäinen päiväntasaajan ylitys, mitä pidetään ainakin
ensikertalaiselle jonkinlaisena rituaalitapahtumana. Meidätkin kutsuttiin
komentosillalle kello yhdeksitoista todistamaan gps:n näyttöön ilmestyvää
00°00,00’ –lukemaa. Ilmestyihän ne maagiset lukemat näytölle, eikä paatti
odotuksista huolimatta hypähtänyt lainkaan ylittäessään tuon kuvitellun rajan,
vaikka jotkut sellaista hieman odottivatkin. ;)
Santiagolla ohjelmassa oli aamupäivällä parin tunnin
leppoisa kävely saaren huimaa linnustoa ihmetellen ja iltapäivällä vapaata
melomista ja snorklausta Buccaneer Covessa. Iltapäivällä osa porukasta otti
kumivenekyydin rantaan, joka on yksi komeimmista koskaan näkemistäni
biitseistä. Mä kun en ole mikään varsinainen rantaihminen, niin vietin
iltapäivän snorklaten ja ennen illallista kävimme Naisen kanssa melomassa parin
tunnin lenkin lahden rantoja myötäillen. Pieni liikunta teki terää,
puhumattakaan siitä, miten hauska oli seurata uteliaiden merileijonan poikasten
pyörimistä kajakkien ympärillä; rohkeimmat niistä kävivät jopa tönimässä meitä
kuonoillaan. Mieleenpainuvin hetki koettiin kun täysikasvuinen (siipien
kärkiväli yli 2m!) keisarifregattilintu päätti laskeutua Naisen kajakin
kannelle! Siinä se lepäili kymmenisen minuuttia ja antoi meidän ihailla itseään
lähietäisyydeltä, Nainen noin metrin ja mä muutaman metrin päästä. Ja kuten
Galapagosin eläimet yleensäkin, oli myös tämä kaveri täysin peloton ja
luottavainen ihmisiin, se ollut moksiskaan meidän puheista tai pienestä
melomisesta!
Sinijalkasuula
Perjantai valkeni Genovesalla, joka on hyvin samantyyppinen
saari kuin Santiagokin ja myöskin ohjelmamme oli samanlainen. Täältä mieleen
jäi parhaiten paikallinen pöllö (short-eared lawa owl), sillä se noudattaa
Galapagosin eläinkunnan tapoja poiketen kaikista muista eläimistä ja niiden
tavoista. Tämä kaveri on siitä erikoinen pöllö, että se nukkuu yöt ja saalistaa
päivällä! Oli hienoa päästä seuraamaan pöllön saalistamista hyvässä
päivänvalossa, yleensähän sitä voi nähdä erittäin hämärässä tai täysin
pimeässä, ja siinä taas ei paljon ole nähtävää.
Päiväpöllö
Iltapäivällä ankkuroimme Darwin Bay’iin ja ajoimme
kumiveneillä lahden pohjukkaan hohtavan valkoiselle hiekkarannalle, missä sadat
merikilpikonnat pesivät. Merikilpikonna on siitä hassu otus, että vaikka se
elää käytännössä koko elämänsä vedessä ja liikkuu maalla erittäin kömpelösti,
pesii se kuivalla maalla. Naaras rantautuu hiekkarannalle ja kaivaa evillään
laajan kuopan, mihin se laskee munansa, jopa kaksi sataa kerrallaan. Munat
laskettuaan naaras peittää kuopan ja palaa takaisin mereen, jättäen munat ns.
oman onnensa nojaan pariksi kuukaudeksi. Kun munat aikanaan kuoriutuvat,
nousevat noin tikkuaskin kokoiset poikaset hiekasta ja luontaisen vaistonsa
ohjaamina aloittavat elämänsä vaarallisimman matkan, muutaman kymmenen metrin
vaelluksen kohti merta. Tämä vaellus on lyhyt, mutta joistakin poikueista jopa
2/3-osaa päätyy tuolla matkalla petojen, lähinnä lokkien ja vastaavien,
saaliiksi.
Lauantaiaamuna meillä oli vielä aikaa vihoviimeiseen
visiittiin, tällä kertaa pienelle North Seymourin saarelle. Jos aiemmin nähdyt
saaret olivat olleet vaikuttavia linnustoltaan, on North Seymour jotain aivan
uskomatonta. Täällä taivas tosiaan on kirjaimellisesti mustanaan linnuista.
Paulina kertoi että täällä pesii kaikki muut Galapagosin lintulajit paitsi
albatrossi ja pingviini ja se on kyllä helppo uskoa kun väistelee keskellä
polkua muniaan hautovaa punajalkasuulaa tai katsoo Galapagosin haukkaa silmästä
silmään parin metrin päästä. Joulukuu on keisarifregattien pariutumisaikaa;
uskomattoman komea näky kun fregattiurokset yrittävät kiinnittää naaraiden
huomion itseensä pullistamalla kirkkaan punaisen kurkkupussinsa äärimmilleen.
Komee "aataminomena"
Valitettavasti kaikki kiva loppuu aikanaan, aivan liian pian
meilläkin oli aika siirtyä muutaman kilometrin päähän Baltralle ja
lentokentälle, valmistautumaan kotiinlähtöön. Koko meidän ryhmä lähti samalla
lennolla, osa jäi Guayaquil’iin ja osa jatkoi meidän tapaan Quitoon asti, mutta
lopulta ihan mukava porukka hajaantui omille teilleen ympäri maailman. Mulle
tuo kulunut viikko tarjosi juuri sitä mitä olin odottanutkin ja sen perusteella
mitä juttelin kanssamatkustajien kanssa, ei kukaan vaikuttanut mitenkään
pettyneeltä, pikemminkin päinvastoin, monet sanoivat saarten luonnon olevan
vielä uskomattomampaa kuin odotuksissa. Ainoa eläin joka mun omalta
toivelistalta jäi näkemättä, oli Galapagosin albatrossi, mutta tämä oli
tiedossa jo etukäteen, sillä tuo jättiläinen pesii vain Españolan saarella, mikä ei kuulunut meidän risteilyohjelmaan. Mutta
onpahan nyt hyvä syy palata Galapagosille, pitää vain muistaa valita sellainen
risteily joka suuntautuu Galapagosin itäisille ja eteläisille vesille; San Cristobalille,
Españolalle, Santa Felle,
Floreanalle… Miten paljon maailmassa onkaan näkemättömiä paikkoja kun pelkästään
Galapagosillakin on niitä vielä vaikka kuinka paljon!
"Angry birds"
Turha on kai
sanoa tähän loppuun, että sellaiselle ihmiselle joka on yhtään kiinnostunut
luonnosta, kuuluu Galapagossaaret paikkoihin joissa täytyy päästä kerran
elämässä käymään. Muhun paikka teki niin suuren vaikutuksen, että aion vielä
lähitulevaisuudessa palata Galapagosille, toiselle risteilylle tarkastamaan nuo
nyt näkemättä jääneet saaret…